https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-337-295-5

Yli 5 500 petsamolaista joutui jättämään kotiseutunsa pysyvästi, kun Suomelle vuosina
1920–1944 kuulunut Petsamo luovutettiin Neuvostoliitolle syksyllä 1944 toisen
maailmansodan rauhanneuvotteluissa. Kulttuurihistorian tutkimusalaan kuuluva
väitöskirjani tarkastelee petsamolaisten ja heidän jälkipolviensa
ylisukupolvista muistitietoa – miten tämä muistiyhteisö hahmottaa Petsamon ja
petsamolaisten menneisyyden, miten he välittävät sitä eteenpäin ja mitä se
heille merkitsee? Kyse on samalla petsamolaisten menneisyyssuhteesta, siitä
miten he suhtautuvat menneisyyteensä ja miten se näyttäytyy nykyisyydessä.
Tutkimuksen metodologia rakentuu pohjoisen kulttuurihistorian, uuden
sotahistorian ja muistitietotutkimuksen varaan. Aiempien petsamolaisia
käsittelevien tutkimusteni perusteella olen päätynyt tarkastelemaan
petsamolaista muistitietoa jälkimuistina eli postmemoryna. Kyseessä on tutkija
Marianne Hirschin käyttämä käsite, joka tarkoittaa jälkipolville välittyneitä
muistoja ja tulkintoja, jotka liittyvät usein traumaattisiin tapahtumiin. En väitä,
että Petsamon ja petsamolaisten menneisyys olisi kaikille ja kaikilta osin
traumaattinen, mutta se sisältää useita kipupisteitä, joita on työstetty eri
aikoina, eri tavoilla ja eri yhteyksissä. Olen tuonut tätä moninaisuutta esille
analysoimalla muistitietoa historiakuvina, historiakulttuurina sekä
historiapolitiikkana.
Lähdeaineistoni koostuu haastatteluista ja erilaisista kirjallisista teksteistä
ja julkaisuista. Näitä muistitietoa valottavia lähteitä on julkaistu
erityisesti Petsamo-Seura ry:n Petsamolaista-lehdissä (1975–2020). Ajallisesti
muistitieto ulottuu aina 1500-luvulle Petsamon luostarin vaiheisiin ja
kantautuu näihin päiviin saakka. Sotavuodet 1939–1944 muodostavat vedenjakajan
petsamolaiselle muistitiedolle. Kotiseudun menetys toisen maailmansodan
rauhanneuvotteluissa hajotti ihmiset eri puolille Suomea mutta antoi samalla
alkusysäyksen menneisyyden työstämiselle. Muistitiedossa on havaittavissa ”aika
ennen” eli elämä Petsamossa, sota- ja evakkovuosien aiheuttama murros ja katkos
sekä sitä seurannut ”aika jälkeen”, jolloin petsamolaiset rakensivat
uudenlaista yhteisöllisyyttä ja petsamolaista historiakulttuuria omassa
arjessaan. Samalla on vahvistunut tulkinta sinnikkäistä ja sisukkaista ankaran
luonnon keskellä asuneista Petsamon asuttajista ja siirtolaisista, jotka ovat
olleet alati eri tahojen hyötymispyrkimysten keskellä ja maailmanpoliittisten
konfliktien pyörteissä.
Siirtolaisuus eli pakotettu lähtö ja kotiseudun menetys ovat välittyneet
sukupolvelta toiselle irrallisuuden ja juurettomuuden kokemuksina.
Petsamolaiset kokevat jääneensä historian marginaaliin, jolloin he pyrkivät
kiinnittymään osaksi kansallista historiaa ja suomalaisuutta aktiivisella
julkaisu-, muistelu- ja seuratoiminnalla ja rakentamalla yhteyksiä museoihin,
arkistoihin ja tutkijoihin. Tällä tavalla he kasvattavat juuriaan osaksi
menneisyyttä, joka muuten tuntuu lipeävän käsistä ja johon liittyy useita
kipukohtia. Petsamolaisten menneisyyssuhde on nostalginen, mutta se ei tarkoita
vain tuskaisaa koti-ikävää ja menneisyyden kaipuuta. Nostalgia on myös
hedelmällinen kasvualusta monipuolisille tulkinnoille.